Talvinen taivas on usein harmaa ja pimeä — mutta toisinaan se on täynnä loistavia tähtiä tai ihmeellistä väriloistoa. Yläilmoihin taajaan tähyilevät harrastajat tietävät, että näyttävien taivaan tapahtumien todistaminen on sattumankauppaa tai makea palkinto sitkeästä odottelusta.

Aurinkotuulen hiukkasista johtuvat revontulet ovat monien hartaasti odottama ilmiö, mutta Etelä-Suomessa ne ovat valitettavan harvinaisia. Onneksi taivaalta voi löytää muutakin katseltavaa.

Haloilmiöitä syntyy taivaalle, kun Auringon tai Kuun valo taittuu tai heijastuu ilmassa leijuvista jääkiteistä. Haloja voi syntyä myös keinovalojen vaikutuksesta. Muodoltaan ne ovat erilaisia renkaita, kaaria ja pylväitä. Monesti väri on lähinnä valkoinen, mutta toisinaan haloissa on nähtävissä sateenkaaren värejä.

Sateenkaari on taivaalla yleinen ilmiö. Sitä Kirsi Kaukonenkin luuli ihailevansa marraskuussa Huittisissa.
— Olin Supermarket Lautturin kohdalla Virastotiellä. Katsoin taivaalle ja ihmettelin sateenkaarta. Lähetin siitä ottamani kuvan Taivaanvahtiin, ja siellä Ursan Mikko Peussa kirjasi havaintoni pilvikaareksi, hän kertoo.

Mikko Peussan mukaan pilvikaari on sateenkaaren harvinainen sukulainen, jota ei pidä sekoittaa myöskään sumukaareen. Pilvikaari ei näy sateessa eikä sumussa, vaan se piirtyy pilven muotoihin.

Talvikuukausien näyttävä ilmiö ovat moniväriset, usein pastellisävyiset helmiäispilvet. Niitä on kahdenlaisia: Puhtaasta vesijäästä koostuvat helmiäispilvet ovat värikkäämpiä. Hailakammat helmiäispilvet, joita kutsutaan myös polaaristratosfääripilviksi, koostuvat rikkihaposta, typpihaposta ja jääkiteistä. On arveltu, että taiteilija Edvard Munchin kuuluisan Huuto-taulun taustan dramaattiset pilvet ovat helmiäispilviä.

Sumu luo kuviin tunnelmaa

Usein hienot ilmiöt taivaalla kestävät vain hetken, ja niitä olisi mukava ihailla myöhemmin kuvasta. Kännykän kameralla pystyy kuvaamaan valoisaan aikaan taivastakin, mutta pimeällä se ei onnistu.

Forssalainen Hannu Mäkelä on harrastanut valokuvaamista noin 25 vuotta, ja yötaivas on yksi hänen lempikohteitaan.
— Yötaivas vaatii suurempaa kennoa. Itse kuvailen täysikennoisella järjestelmäkameralla ja kiinteäpolttovälisillä laajakulmilla. Yötaivasta kuvatessa sopiva valotusaika on tärkeä: tähtitaivaaseen voi käyttää 20-30 sekuntia polttovälistä riippuen, kun taas revontulia tai yöpilviä kuvatessa kannattaa valita mahdollisimman lyhyt valotusaika, jottei kuva mene ihan puuroksi, hän neuvoo.

Pitkällä valotuksella kuvattaessa haasteita voi tuottaa kameran pitäminen vakaana.
— Oleellista on käyttää jalustaa tai tukea kamera kunnolla ja valita tarkennuspiste manuaalisesti. Automaattitarkennuksella ei pimeässä paljoa tee. Myös lankalaukaisinta ja peilin lukitusta on hyvä käyttää, ettei kamera tärähdä laukaisuvaiheessa.

Missä Forssan seudulla kannattaa tarkkailla ja kuvata taivasta?
— Riippuu hieman siitä mitä taivaalta haluaa kuvata. Revontulia tai valaisevia yöpilviä kuvatessa täytyy katsoa pohjoiseen, joten esimerkiksi Saaren kansanpuisto on siihen hyvä. Linnunrataa täytyy etsiä lounaan suunnasta, ja tällöin olen usein Torronsuolla.

Mitä erityisesti toivot ja odotat, kun lähdet kuvaamaan taivasta?
— Yleensä kyttään Linnunrataa, revontulia, valaisevia yöpilviä ja yöukkosta. Ja erityisesti silloin, kun on sopivasti sumua luomassa tunnelmaa.

Auvolla on oma observatorio

Huittisten Huhtamossa asuva Auvo Korpi ottaa taivaan tähtitarhoista niin huikeita kuvia, että joku voisi luulla niitä vaikka Nasalta varastetuiksi. Upeiden otosten salaisuus on oma observatorio, tai ainakin sinne päin.
— ”Observatorio” on lähinnä yksi teräspylväs keskellä pihaa, johon kiinnitetään kaukoputki. Kiertokoneisto (oma valmiste) kääntää kameraa samaan tahtiin kuin maapallo pyörii. Kiinteä kiertokoneisto on tarkkaan suunnattu niin, että kuvausputken kiertoakseli on yhdensuuntainen maapallon akselin kanssa. On helpompi kuvata näin, koska akselin tarkkaan suuntaamiseen voi kulua viikon — parin illat. Tarkkuusvaatimus Deep Sky -kuvauksiin on parin kaarisekunnin luokkaa, hän kertoo.

Auvo käyttää kuvaamiseen Canonin muovirunkoisia järjestelmäkameroita. Kamera liitetään teleobjektiiviin tai kaukoputkeen.
— Revontulia, maisematähtikuvia ja yleensä taivasta kuvaan normaalilla kamerajalustalla. Deep Sky -kuvia otan kiertokoneistolla.
Kaukoputkia hänellä on käytössä kaksi, joista järeämpi, 90-luvulla ostettu, oli käytetyn henkilöauton hintainen.

Auvon kuvatessa tähtiä ovat valotusajat puolesta minuutista viiteen minuuttiin. Yhteen valmiiseen otokseen tulee useita kuvia päällekkäin.
— Yleensä yhdestä kohteesta otan 20-30 valotusta, jotka sitten pinotaan tarkemmaksi yhdeksi kuvaksi. Kuuden tunnin kuvaussession aikana saan yleensä 70-100 RAW-ruutua eli 2-3 valmista kuvaa.
Upeiden tähtikuvien takana on siis kosolti sekä taitoa, työtä että kärsivällisyyttä.
— Pakkasilma tekee homman jännäksi: jokainen optinen pinta pitää lämmittää vastuksilla huurteen estämiseksi. Kuvaaja lämpiää rommilla. Toisinaan kuluu himmeän kohteen etsimiseen taivaalta parikin tuntia.

Vuosien varrella on tullut kuvattua jo lähes kaikkea, Auvo sanoo. Mieleenpainuvia hetkiä on kuvaushommissa ollut monia.
— Kyllä toisinaan lähelle osuva salaman isku sykäyttää. Housupyykkiä ei ole vielä tullut, mutta kerran paineaalto pudotti lippiksen päästä.
Toiveissa on, että kameran eteen osuisi jokin näyttävä komeetta.

Huittisissa makaa meteoriitti

Taivaalla nähtävät tulipallot aiheutuvat useimmiten aurinkokunnasta maan ilmakehään lentävistä pienistä kivistä, meteoroideista. Tähdenlentoon ei tarvita kuin hiekanmurusen kokoinen kivi.

Toukokuussa 2013 uutisoitiin, että Huittisiin putosi poikkeuksellisen suuri meteoriitti. Taivaalla näkyi laajalla alueella tulipallo, joka syntyi 50-kiloisesta ja halkaisijaltaan 30 senttimetrin meteoroidista. Ursan mallinnusten mukaan siitä jäi jäljelle viiden kilon meteoriitti, joka putosi Huittisten maaperään noin kymmenen kilometriä Huittisten keskustasta etelään.

Ursan tiedottaja Anne Liljeström kertoo, että Huittisten meteoriittia ei ole koskaan löydetty maastosta.
— Siinä ei sinänsä ole mitään yllättävää, sillä Suomessa maastosta löytyy hyvin harvoin meteoriitteja. Maastomme on hyvin haastava meteoriittien löytämiselle. Suomesta on löydetty tähän mennessä 14 meteoriittia, joista kuuden on nähty putoavan, joten on tiedetty, mistä päin mennä etsimään.

Miten meteoriitin sitten tunnistaa?

Se ei olekaan ihan helppoa.
— Varmaksi meteoriitiksi jokin kappale paljastuu vasta laboratoriotutkimuksissa. Meteoriitin tunnistamiseen ei ole yhtään yksinkertaista kikkakolmosta, joka onnistuisi maallikoltakin. Meteoriitit ovat usein magneettisia, mutta eivät aina, ja maastossa on runsaasti tavallisia kiviä ja ns. masuunikuonaa, joka on magneettista. Meteoriitin pinta on usein kulmiltaan pyöristynyt ja tumma sen kuumennuttua ja sulettua osittain ilmalentonsa aikana. Sanotaan, että sillä on sulamiskuori. Mutta maastosta löytyy runsaasti aivan tavallisia tummia ja pyöreämuotoisia kiviä.

Meteoriitin putoamiseen liitetään mielikuva räjähdyksestä ja valtavasta montusta, mutta sellaista Huittisiin pudonnut kivi ei ole tehnyt.
— Varsinaisia kraattereita syntyy vasta, kun putoavalla kappaleella on massaa noin tuhat kiloa tai enemmän. Pienempi kivi tekee yleensä jonkinlaisen putoamisjäljen, ellei se vain loiskahda vesistöön sulan veden aikaan.

Mikäli maastosta löytää jotain, mitä epäilee meteoriitiksi, Anne Liljeström neuvoo lähettämään sen Geologian tutkimuskeskukseen ilmaiseksi ns. kansannäytteenä. Ohjeet lähettämiseen: https://kivinayte.gtk.fi/ohjeet/